Hei, Ellu

En ole pystynyt kirjoittamaan kuukausiin.

Kuvittelen sinut istumassa minua vastapäätä riemunkirjavassa paidassa, vielä värikkäämmät suuret korvakorut korvissasi, vekkuli hymynkare iloisilla ja uteliailla kasvoillasi.

Kuvitelmassani kysyt: "Mistä luulet sen johtuvan?"

"Ai sen, etten pysty kirjoittamaan", varmistan.

Ja sitten alan puhua pulputtaa. Sinä hymyilet ja kuuntelet.

Riisun selästäni painavan repun. Se kolahtaa lattialle jalkojeni juureen. Varovasti avaan repun, jonne sinä kurkit malttamattomana. Kysyt, mitä minulla siellä on. "Möhkäleitä", vastaan. "Näytä minulle", pyydät.

Ja niin minä kaivan repusta möhkäleen kerrallaan. Ne ovat eri värisiä, eri kokoisia, eri painoisia, eri muotoisia, karheita ja sileitä, puhtaita ja likaisia, pehmeitä ja kovia, tahmeita ja liukkaita, helposti käsissä pysyviä ja väkisin karkaavia. Ja minä puen ne kaikki sanoihin, jotka kuulet.

Välillä kysyt jotain. Minä vastaan tai olen vastaamatta. Tai vastaan kysymykseen, jota et kysynyt. Tai esitän itse toisen ja vastaan siihen. Sinulle sopii kaikki. Ihmettelet jokaista möhkälettä yhtä kiinnostuneena. Uteliaana katsot, kun lasken sanoitetun möhkäleen takaisin reppuuni ja kaivan esiin uuden. Katselet jokaista niistä yhtä kiinnostuneena, ihmetellen ja hyväksyen, yrittämättä tarttua niistä mihinkään väkisin. Tahdot vain kuulla lisää ja ihailet, miten pidän niitä käsissäni ja puen ne sanoihin.

Laitan viimeisen sanoihin puetun möhkäleen takaisin reppuuni ja suljen vetoketjun. Heitän repun selkääni ja nauran. Tai itken. Yhdentekevää. Reppu on kevyt, kun nousen.

Tuntui hyvältä kirjoittaa sinulle.

-Emmi