Hellurei, Emmi

Sana, mitä kaipaan hurjasti: tavallisuus. Ja sen kaikki johdannaiset. Elämän muuttuminen, ei niin hyvään, saa tavallisen tuntumaan juhlalle. Ja kaipaamaan sitä sellaista "tylsää" arkea valtavasti. Jos olisi taikalamppu, niin hieroisin sen puhki, jotta voisin toivoa tavallisuuden takaisin.

Tämä on vielä niin uutta minulle, sairastaminen. Tämä on outoa. On pakko miettiä, että tätäkö tulevaisuus on, sarja outoja tapahtumia, olotiloja, tunteita? Vai muuttuvatko ne ajanoloon tavallisiksi?

Ovatko ne satunnaiset tavallisuuden välähdykset katoavaa tunnetta, sellaista, mihin pitää epätoivoisesti tarttua, vai tuleeko niitä enemmän?

Puheen tuottaminen on yksi asia, joka on etäännyttänyt minut tavallisuudesta. Sädehoidon jälkeen minun on ollut yhä vaikeampi puhua kuten ennen puhuin. Tuntuu kuin sisälleni olisi muuttanut toinen ihminen. Puhumisen kautta me ilmaisemme niin paljon toisillemme ja nyt puhuminen on minulle kaikkea muuta kuin tavallista omaa minää. Se, että puhuisin kuten ennen, tavallisesti, on äärimmäisen vaikeaa. Olen jopa alistunut sille, että tämä nyt on tätä, outoa uutta minää. Mutta voi mahdoton, miten kaipaan tavallista puhettani, ilmaisuani, sanontojani, ääntäni.

Tämä on vain yksi asia mitä kaipaan tavallisuudesta. Kaipaan monia, monia muitakin asioita.

Kerro Emmi yksi asia mitä kaipaat?

-Ellu

***

Hei, Ellu

Kiitos ajatuksistasi jälleen.

Ajattelen niin, että sinulta tavallisuus katosi kertarytinällä, kuin pyörremyrskyssä. Sairaus kävi kimppuusi hetkessä koko voimallaan.

Minulle sairaus tuli paremminkin kuin marraskuun räntäsade, mutta sisältäen valheellisen lupauksen, johon oli helppo uskoa. Lupauksen, että marraskuun jälkeen tulee joulukuun rauha, sitten tammikuun tavalliset hartaat talvipäivät, hetken häikäisevä helmikuu ja sen jälkeen kantavat keväthanget. Ja lopulta armollinen, kaiken parantava ja uudistava kevätaurinko. Kunnes myrsky nousi vähitellen ja kaikki muuttui lopullisesti.

Aika hoitaa. Ihminen tottuu. Luopuminen on osa elämää. Niin, kliseitä kaikki, mutta tosia. Tavallisuuden tunteisiin, niiden välähdyksiin, kannattaa tietenkin tarttua, kuten hyvään hetkeen aina.

Tiedätkö, lopulta ajattelen, että olen joutunut luopumaan vain yhdestä asiasta, joka tosin on valtava: vapaasta elämästä ilman vakavaa sairautta ja sen mukanaan tuomaa varjoa ja ainaista huolta. Kaiken muun olen saanut pitää, jopa moninkertaisena. Olen saanut lisää pahaa ja lisää hyvää, mutta kuitenkin, itse elämän kaikessa rikkaudessaan olen saanut aina tähän hetkeen saakka pitää. Varjon läpikin paistaa valo ja huolten reppua en kanna yksin. Monen pienemmän huolen olen oppinut myös heittämään pois.

Muistatko, mitä pian sairastumisesi jälkeen sanoit: "Minua ympäröi valtava määrä rakkautta." Tunsimmeko tuon rakkauden ennen sairastumistamme yhtä voimaakkaasti?

Pyysit kertomaan yhden asian, jota kaipaan: Kaipaan sitä harhaista, mutta arjessa niin tuikitavallista tunnetta, että elämä on itsestäänselvyys.

-Emmi