Hei Ellu,

Yhtenä aamuna viime viikolla, aamun lehden luettuani, tuli tunne, että pitää avata tyhjä sivu ja kirjoittaa runo kuolemasta. Tällainen siitä tuli:

Hän herää yhdessä kuoleman kanssa.

Se on tuhrinut tyynyliinan,

haukottelee paperinenäliinan poimuissa.

Hän pesee kuivan aamukarhean suunsa ja sylkäisee kuolemaa lavuaariin.

Osa siitä jää pisaroimaan kiiltävään posliiniin.

Katsoo ulos luontoon.

Aurinko nousee jo aikaisin, valo lisääntyy.

Jokin uusi haikeus siinäkin.

Kuoleman kide.

Hän keittää aamukahvit kuolema olkapäällään,

viimein kyllästyy ja komentaa:

"Nurkkaan, talousjakkaralle. Niin niin, sinne juuri."

Lukee lehden, joka on täynnä kuolemaa:

sotaa, murhaa, mannerlaattojen säälimätöntä liikettä.

Heittää lehden kierrätyskoppaan.

"Sinne joudatte, kaikki kuolemat."

Pukeutuu, solmii lenkkitossujensa kuluneet nauhat.

Nappaa taskuunsa kännykän.

Siellä polttelee ystävän viesti, joka on kuolemasta.

Kirjaimet, tavut ja sanat – kuoleman läheisyydestä – pelokkain elävin sormin kirjoitetut.

Oma kuolema istuu mustasukkaisena talousjakkaralla.

"Ei, sinä jäät tänne, hetkeksi sinut unohdan", sanoo hän tiukasti,

voimaantuu lääkkeiden laimentaman verensä kuohusta.

Hän hymyilee valolle. Kuoleman kide suli pois kevätauringossa.

Päivä kuluu, ihminen sen mukana, hyväillen elämän kaunista helminauhaa.

Illalla kuolema hiipii makuuhuoneeseen varovasti, tyytyy käpertymään viileälle parketille.

Ihminen nukkuu rauhallisesti, kuolema valvoo levottomana.

Samassa huoneessa, lähekkäin mutta erillään, hän ja kuolema.

Kumpikin vapaana päätöksestä.