Kuolevien Naisten Kirjeitä: Osa 7
Hei Emmi,
Sori, että en ole kirjoittanut. On vaan ollut jotenkin ihmeellistä eloa. Sädehoito loppui, sytot samalla mutta päänsärky ei. Ihan aidosti uskoin, että olen superihminen, kun hoidot loppuvat. Että pomppaan tästä sumuisuudesta, kuin rantapallo vedestä. En pompannut. En sinne päinkään.
Ymmärrän nyt, miksi varoitellaan oireista, jotka myös saattavat pahentua hoidon jälkeen. Tiesin sen toki. Mikään ei tullut yllätyksenä. Paitsi pettymys, että en ollutkaan super extra mega giga ihminen, vaan ihan tavallinen.
Tavallista on myös hoitojen jälkeinen tyhjyyden ja turvattomuuden tunne. Näitä tunteita en päässyt kokemaan, sillä sain saman tien uudet suunnitelmat. Nyt on vain loma, ennen uutta kierrosta sytostaatteja. Tuli tunne, että nyt kun on tämä loma, niin pitäisi ehtiä tehdä kaikkea. Mutta kun ei jaksa, ei huvita, sattuu. Tekee vaan mieli hautautua syvemmälle peiton alle ja syrjäytyä.
Mutta se ei ole ratkaisu. Ratkaisu on oikeasti mennä, kerätä sitä positiivista energiaa itseensä, avautua maailmalle, ystäville, hetkelle. Tankata hyvää tavalla, mikä sopii juuri itselle.
Myöskään juuri nyt en jaksa tai kykene olemaan peloissani hoitojen tuloksista. Se on hassu tunne. Olen sallinut itseni luottaa ammattilaisiin ja heidän suunnitelmiinsa. Tiedän, mitä hyvä hoito on, ja kaadun sen syleilyyn. Kuulen positiivisen asenteen merkityksestä tuloksiin. Sitä kannan mukanani. Mutta keskellä avaruusääniä monella eri taajudella korvien välissä ja kovaa kipua päässä, ei jaksa olla juuri sillä hetkellä positiivinen. Se on sallittava, sitten kun olo helpottaa, myönteinen asenne on paljon helpompi ottaa osaksi oloa.
Pakkopositiivisuus - uhka vai mahdollisuus?
Ellu, kelluu lomalla toistaiseksi
Kiitos kirjeestäsi, Ellu
Kiva, että jaksat jakaa tuntojasi. Kahvihetki kahvila Runossa oli siis isompi ihme, kuin silloin osasin kuvitellakaan. Puhuttiin vaihteeksi muiden ihmisten ongelmista ja haasteista, mikä oli aika rentouttavaa vaihteeksi. Niihin oli paljon helpompi ja mukavampi suoltaa järkiratkaisuja, kuin omiinsa. Oli helppo ajatella järkevästi ja kummastella ääneen, että mikä ongelma tuo nyt on, tekee vaan niin ja näin, ottaa asiat asioina.
Olen kokenut matkani varrella samankaltaisia tunteita, joita kuvaat kirjeessäsi. Ehkä kutsuisin niitä nimellä turhautuminen. Turhautuminen siihen, että ei jaksakaan, kuten ennen jaksoi, vaikka hoidot ovat tauolla. Huijaan itseäni ajattelemalla, että enhän minä voi tietää, kaikkien näiden syöpävuosien jälkeen, miltä tuntuisi olla perusterve 54-vuotias nainen. Millaisia olisivat niin sanotut normaalit vaihdevuosivaivat esimerkiksi. Tai miten kropan normaalit muutokset ja rapistumisen kokisi ja tuntisi. Kuinka nopeasti normaalit vanhuuden oireet tuntuisivat. Jospa kroppani tuntisikin ihan samoin tässä hetkessä ilman syöpää?
Tuo pohjaton luottamus suomalaiseen syövänhoitoon. Pidä siitä kiinni, Ellu. Se on se konkreettisin toivon reuna, johon tarttua. Sitten on se kammottava limainen välitila, missä hoidon teho on hiipunut ja uutta hoitomuotoa etsitään. Toivon reuna on muuttunut liukkaaksi, se on karannut käsistä. Silloin on vain tämä hetki. Ja tämähän meillä oikeasti nytkin on. Se on kaikki ja itse päätämme, mitä siinä ajattelemme ja teemme. Totta, sairaus asettaa rajoja, mutta niinhän elämä aina.
Ei Ellu, ei positiivisuuteen voi kukaan tai ketään pakottaa, ja on hetkiä, jolloin täytyy vain myöntää, että nyt ei pysty. Mutta sitten taas, kun on vähän paremmin, kuten kuvaat, siihen voi pyrkiä omalla ajattelulla ja päätöksellä. Jos aidosti haluaa. Luithan oikein: aidosti. Loppu on lahjaa.
Näin yksinkertainen minä tässä asiassa olen: Ajattelen, että pakkopositiivisuutta ei ole, joten ei ole myöskään sen tuomaa uhkaa. Kyllä, usein vaistoan, että joitakin ihmisiä positiivisuus ärsyttää. Siinäkö itse asiassa piilee sanan pakkopositiivisuus juuret? Ärtymyksessä, joka on ihan ok. Tunne, jonka voi hyväksyä tai sitten siitä voi tehdä ongelman.
Mitähän sinä tästä kaikesta oikeastaan ajattelet? Puhutaan tästä lisää perjantaina, jos muistetaan, jos jaksetaan, jos herkuttelultamme ja kikatukseltamme maltamme. Missä kahvilassa nähdään tällä kertaa?
Emmi
Blogisarja
Tarinallinen blogi "Kuolevien naisten kirjeitä" perustuu kahden, nykylääketieteen valossa parantumatonta syöpää sairastavan naisen kirjeenvaihtoon. Tarina alkaa Ellun sairastumisesta aivosyöpään. Emmi puolestaan sairastaa aivoihin levinnyttä rintasyöpää jo kuudetta vuotta.
Blogimuodossa ilmestyvä "Kuolevien naisten kirjeitä" on jatkoa Emmin tarinalle kirjassa Kolmas viikko (© 2022 Mesiä, Ulla-Maria). "Kuolevien naisten kirjeitä" -blogisarja on myös itsenäinen teos, jonka kirjoittajat ovat Ellu Lasarike (bloggarinimi) ja Ulla-Maria Mesiä.
Ellu
Parantumaton aivosyöpä. Pitää rom komista, hämärästä valosta ja raskaasta musiikista. Rakastaa perhettään niin paljon, että ajatus heistä luopumisesta saa aikaan tuskan huudon.
Emmi
Aivoihin levinnyt krooninen rintasyöpä. Tykkää kotoilusta ja elämän ihmettelystä. Heittäytyjä. Hulluna mieheensä ja tyttäriinsä, joiden nuuhkimisesta lähes riippuvainen. Ikuinen kehittäjä, nykyisin hurahtanut kokemustoimijuuteen. Emmin tarinan kokonaisuudessaan voit lukea kirjasta Kolmas Viikko.