Hei, Emmi

Miten sä jaksat?

Millainen olo on mielessä?

Harmaa päivä, miten sellaisen vetää tässä tilassa?

Palomiehistä inspiroituneena aloin miettimään puolison roolia. Se kun ei ole helppo.

Kun tämä kaikki myrsky alkoi itselläni, puolison ekat sanat taisivat olla: "Me selvitään tää yhdessä." Ne ovat myös ne sanat, jotka jokainen haluaa kuulla. Vankkumaton tuki ja turva. Ne ei ole myöskään itsestään selvät sanat, siksi ne ovat sitä arvokkaammat.

Puoliso ottaa vastaan laivan keulana ihan kaiken. Sairastuneen myrskyt, lasten ja vanhempien hädän, byrokratian, ohjeet hoitohenkilökunnalta, oman hätänsä, työnsä, työpaikkahaasteet, ruokalistan, roskikset ja kaiken muuttuneen arjen. Tunteen, että mikään ei ole enää samaa.

Puolisoni on ollut siinä hyvässä asemassa, että monet ystäväni ovat myös huolehtineet hänen voinnistaan. Antaneet myös hänelle omaa aikaa olemalla seuranani. Se on tehnyt hyvää.

Olemme avoimesti puhuneet keskenämme myös epäreiluudesta, peloista, kateudesta, mustasukkaisuuden tunteesta, rakkaudesta, ystävyydestä. Ja huumori on sävyttänyt keskusteluja paljonkin. Kuolema oli myös aihe mikä vedettiin keskusteluun nopeasti, koska oli pakko. Kuoleman mustat lonkerot ovat taustalla mielestäni koko ajan, puolison mielestä ei. Puolison puheet suuntautuvat enemmän tulevaisuuteen, minä haron vastaan. Eipäs juupas.

On myös ihan ok leikkiä tavallista, väitellä, kiukutella, antaa peppuplätsejä puolin ja toisin. Kun koimme ekan sellaisen vanhanaikaisen normaalimman aamun, tuli myös välitön kiitollisuus. Ihanaa kun saimme kokea tämän, näitä lisää, kiitos. Ahneus iski heti.

Oman pään ympärillä meinaa unohtaa sen rakkaan pään.

Nousen nyt, käyn suukottamassa, silitän hartioita ja sanon, että hän on sata kertaa parempi kuin palomies, paitsi tulipalossa. Miettiköön sitä sitten.

Taas vähän ihastunut Ellu

Huomenta, Ellu!

Kiitos kirjeestäsi. Teit minut niin iloiseksi.

"Miten sä jaksat?" Ensin meinasin vastata lyhyesti, että kiitos hyvin, mutta sitten menin peilin eteen ja katsoin itseäni silmiin. Kysyin: Miten sinä Emmi voit? Ihailin sytostaattitauon aikana kasvanutta minitukkaani, joka kuulemma on muodikas. Ohimolle tunkee hopeaa. Vasemmalla korvan päällä, sädehoitoalueella, on paljasta. Siihen kasvaa enää vain untuvaa. Kohta se ehkä peittyy päälaelta kasvavilla vahvoilla hiuksilla. "Toivottavasti saat pitää ne", sanoi lääkärini viimeksi, kun tapasimme. Niin minäkin toivon, mutta jos ne ovat hinta sille, että sytostaattihoitoni voivat tarvittaessa jatkua, niin hyvästelen ne mukisematta. Niin kauan ihailen niitä. Tämä riittäköön vastaukseksi myös seuraavaan kysymykseesi: "Millainen olo on mielessä?" Tiivistän vastaukseni yhteen sanaan: "Kaunis."

"Harmaa päivä, miten sellaisen vetää tässä tilassa", kysyt. Voin vastata vain oman kokemukseni pohjalta: Siten, että sulkee silmänsä ja ajattelee aurinkoa pilvien takana. Se on täsmälleen siinä missä sen pitääkin. Harmaus johtuu vain pilvistä. Ne harhailevat ja säntäilevät minne milloinkin, kuten me ihmisetkin, valon lähde pysyy.

- Tai sitten voi yksinkertaisesti sytyttää valot. Ei se sähkö enää niin kallista ole.

Olet pohtinut puolison roolia. Eli olet ottanut huiman askeleen eteenpäin. Ei siinä omassa alkushokissaan ja hädässään osaa muuta kuin heittäytyä syliin ja luottaa, että "laivan keula" kestää. Ajattelen samoin kuin sinä ja kiitän. Läheskään kaikilla ei sitä syliä ole.

Kirjoitat koskettavasti, että laivan keula ottaa myös vastaan tunteen, että mikään ei ole enää samaa. Huomaatko, mitä sanoit: tunteen. Niin, mutta todellakin vain tunteen. Olemmeko sittenkin ne samat naiset ja samat miehet, jotka olimme ennen syöpää?

Entä jos voisi ajatella, että syöpä on se harmaa pilvimassa, joka repii aivojamme, mutta mielen ja sielun suojissa on valo ja lämpö, jonne syöpä ei pääse. Sielujemme suojissa, meidän ja puolisoidemme, hehkuu se ihme, joka saa painavimmista painavimmankin roskaämpärin liikkumaan, kun myrsky raivoaa. Ja peppuläpsyt toimimaan.

Sinä noiden kysymystesi kanssa pistit minut taas miettimään ja vähän ehkä karkasi käsistä, vaikka en ehtinyt vielä edes tuohon kuolemateemaan...

Mutta tänäänpäs paistaakin aurinko.

Kohti valoa, ystäväiseni.

- Emmi