Hei, Ellu

Tiedätkös, millainen viherpeukalo minä olen? Sellainen, että tänä vuonna annoin kesäkukille lannoitetta ensimmäisen kerran elokuussa. Kannatti, sillä veripuuliljojen juurelle kesäkuussa istuttamani valkoiset rautakärhöt lehahtivat uudelleen kukkaan, ja pelargonioiden viimeiset nuput aukesivat punaiseen hehkuunsa.

Kunpa voisin sanoa samaa hiuksistani.

Tiedätkö, kun tukkani lähti ensimmäisen solunsalpaajahoidon jälkeen vuosia sitten, pidin itsestään selvänä, että hoitojen jälkeen kasvaa uusi, entistä vahvempi hiuspehko. Ja niinhän se kasvoikin. Järkytys iski kerralla, yhdellä suihkureissulla, ja sen jälkeen odotin urheasti sitä, että hoidot olisivat pian ohi. Tuli kevät ja parin viikon päästä alkoivat ensimmäiset paksut mustat hiukset tunkea päänahkani läpi. Ihan kuin voikukat vihertyvälle kevätnurmelle.

Nyt hiustenlähtö on erilaista. Suortuvat putoilevat vähitellen, muuttuvat elottomiksi kaikessa hiljaisuudessa ja nöyrtyvät suurina joukkoina allaskaapin alle odottamaan imurin säälimätöntä kitaa. Minä tarkkailen tukkani ohenemista päivittäin, vaihdan sitkeästi jakauksen paikkaa ja toivon, että saisin pitää jonkinlaisen hiushunnun kalloni suojana kunnes on muutenkin aika vetää pipo silmille ja ottaa vastaan kaamos. Fiskarssit käyvät, kun lyhentelen kihartuneita hiuksiani sieltä täältä, jotta ne näyttäisivät vahvemmilta. 

"Kyllä se varmasti tuntuu pahalta", sanoi ystävä, joka halusi ymmärtää, ja jatkoi: "kun jo mallistaan poiskasvaneet hiukset alkavat pian ahdistaa". Sukulaisrouva puolestaan lohdutti, että "voi mitä niillä hiuksilla on väliä, sinullahan on ollut niin aidon näköisiä peruukkeja", hipaisten samalla huomaamattaan auringossa hopeisina kiiltäviä kiharoitaan.

Joo, tiedän. Eivät he tarkoita pahaa, eivät vain ymmärrä. Eikä tarvitsekaan. Naiselle tukan pitää saada olla itsestäänselvyys ja siihen pitää saada olla tyytymätön ilman pienintäkään kainostelua. Sen pitää aika ajoin saada olla väärän pituinen, väärän vahvuinen, liian suora tai liian taipuisa, liian sähköinen, liian kuiva tai surkean kiilloton. Sen pitää saada olla mallistaan ylikasvanut tai ihan liian lyhyt. Sen pitää rasvoittua toivottaman nopeasti nuorena ja harmaantua liian varhain keski-iässä. Niin sen pitää olla. Tai pitäisi. Siitäkin huolimatta, että muistan lämmöllä vaaria, joka lausui mieleeni painuneet sanat hetkellä, jolloin olin varma, että elämä loppuu epäonnistuneeseen permanenttiin: "Se on hyvä tukka, joka on toisesta päästä kiinni."

Jokin muukin on erilaista kuin vuosia sitten. Nyt en odota solunsalpaajahoitojen loppumista enkä uusia hiuksia. Haikeana hyvästelen hiustupon kerrallaan ja toivon hoitojen jatkumista mahdollisimman pitkään. Valinta on kaikessa raakuudessaan yksinkertainen: hiukset tai henki. Vaikka itken kuin nainen, lohtunani on ajatus, että niin kauan kuin hiustenlähtö koskee sieluun, mieli on kai suhteellisen terve. Ja ainahan voin rakastua turbaaneihin!

-Emmi