Kirja-arvio: Onni on tässä ja nyt

"Miten saisin kaikki rakkaani sopeutumaan ajatukseen, että nykylääketieteellä ei ole keinoja parantaa minua kokonaan? Keinoja saada elää vielä monia vuosia ja voida hyvin on sen sijaan useita."

Toivo ja elämännälkä ovat kantavat teemat Ulla-Maria Mesiän Kolmas viikko -teoksessa. Jo takakannessa todetaan, että kirja "ei ole selviytymistarina, vaan tarina elämästä nyt kun." Kirja on autofiktiota, eli Ulla-Maria on hyödyntänyt oman elämänsä kokemuksia tekstissä, mutta kirja ei ole perinteinen omaelämäkerta, vaan mukana on myös mielikuvituksen tuotetta. Sen verran kuitenkin kirjoittajasta voin paljastaa, että levinneen rintasyövän diagnoosi on hänen kohdallaan totisinta totta. Ja siksi myös kirjan tarina puhuttelee syvemmin ja koskettavammin kuin puhdas fiktio.

Itse törmäsin Ulla-Marian kertomukseen ensimmäisen kerran MeNaiset-lehden haastattelussa viime vuonna. Sittemmin olen tavannut hänet kahteen kertaan kasvotusten ja päässyt kohtaamaan saman lämpimän, elämäniloisen ja vahvan naisen, joka kirjan sivuilta päähenkilö Emmin hahmossa välittyy. Kirjan alkupuolella huomaan uteliaasti pohtivani, mikä tarinassa on totta ja mikä keksittyä, mutta pian kertomus vie mennessään niin, ettei sillä ole oikeastaan enää merkitystä. Itse tarinalla on.

Kirjan läpi kantavat lämpö, rakkaus ja kiitollisuus elämästä, vaikka vaikeistakin elämäntilanteista kerrotaan rehellisesti ja kaunistelematta. Lukijalla kohoaa muutamankin kerran kyyneleet silmiin, välillä onnesta, välillä surusta, välillä suunnattomasta epäoikeudenmukaisuudesta. Raastavinta on päähenkilö Emmin lasten reaktiot äidin sairauteen. He joutuvat kasvamaan todellisia ikävuosiaan isommiksi liian nopeasti, vaikka nuoria aikuisia sairastumisen hetkellä ovatkin: "Äiti sä et saa jättää mua, mä tarvitsen sua vielä!"

Kirjan syvä viisaus on löytää tässä hetkessä, juuri nyt, se mikä on merkityksellistä, nyt kun. Sit kun -elämää kun ei välttämättä koskaan tule. Kirjassa ihaninta onkin juuri nyt kun -elämän kuvaus. Elämästä nautitaan täysillä tässä ja nyt, suuria ja pieniä elämän iloja arvostaen. Päähenkilö Emmin elämää seurataan sekä nykyhetkessä että menneisyyteen suuntaavin takaumin. Menneisyyden kolhut tuovat kontrastia nykyaikaan: vaikka kolhuitta ei selvitä nytkään, tämän hetken erottaa menneestä se, että Emmillä on uudessa elämäntilanteessaan turvaverkko, jota ei kaikilta osin aiemmin ole ollut. Se verkko kestää myös uutisista rankimman: että Emmin aivoihin levinnyt rintasyöpä ei ole enää parannettavissa.

Vertaiskertomuksena tarina on myös lyömätön. Tutkimukset, leikkaukset, sädehoidot, sivuvaikutukset, korjausleikkaukset, tutkimustulosten odottaminen yhä uudelleen ja komplikaatiot käydään kaikki kaunistelematta, mutta myöskään turhaan pelottelematta, läpi. Nämä ovat totisinta totta, ja kuitenkin sitä, mitä ei lehtien palstoilla tavallisesti näy, kun puhutaan syövän hoidon hyvistä tuloksista, leikkaustulosten parantumisesta ja uusien hoitomuotojen löytämisestä. Hoidot kohdistuvat ihmiseen, joka joutuu elämään sen läpi, että kehoa riivitään, raastetaan ja rääkätään, jotta sairaus saataisiin talttumaan. Välillä hoidot ja sivuvaikutukset selätetään helpommin, välillä itkun ja ahdistuksen kautta. Todennäköisyyksien ja ennusteiden takana on aina ihminen: "Minä en ole tilasto."

Tämä tarina ansaitsee tulla kuulluksi myös siksi, että se on tuore: levinneen rintasyövän ennuste ja hoidon mahdollisuudet ovat parantuneet merkittävästi lähivuosien aikana. Toivoa on aivan eri tavalla kuin vaikka vielä kymmenenkin vuotta sitten. Siksi kokemustarinat, jollaiseksi tämäkin autofiktiotyylilajista huolimatta asettuu, voivat antaa toivoa kaikille samassa tilanteessa oleville. Myös levinneen rintasyövän kanssa voi elää täyttä elämää. Sairaus kulkee mukana, mutta sen varjo ei pimennä elämän ilon hetkiä. Kirja päättyy haikeasti mutta toiveikkaasti. Mahdollisuus kokeilla jälleen uutta lääkettä avautuu. Elämä jatkuu, huomisesta ei kukaan tiedä. Mutta toivon reunasta pidetään kiinni viimeiseen asti.